☞ szczecin, poland – EYP

Viime viikonloppuna tosiaan suuntasin kohti Puolaa: kaupunkiin, josta en ollut kuullutkaan ennen kuin mut kutsuttiin sinne olemaan yhtenä Suomen edustajista Euroopan Nuorten Parlamentin alueelliseen istunnossa, ja jota en osannut alussa edes kunnolla lausua – Szczeciniin.

Matkaan lähdin luokkalaiseni Anitan kanssa perjantaiaamuna. Lento kulki Varsovan kautta, missä vaihdoimme konetta ja jatkettiin itse Szczeciniin. Itse EYP-istunto kesti kolme päivää. Lähdimme paluumatkalle maanantaina. En ollut käynyt Puolassa ennen viime viikkoa, enkä edellisviikon reissusta huolimatta päässyt näkemään itse pääkaupunkia. Sain siitä huolimatta matkasta irti tosi paljon! 

Ensinnäkin tutustuin aivan mahtaviin ihmisiin eri puolilta Eurooppaa: muun muassa Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Armeniasta, Ranskasta, Saksasta, Italiasta ja tietysti Puolasta. Kaikki olivat aivan ihania!

Toiseksi näin palasen Puolaa. Szcecin ei ole todellakaan mikään turistikaupunki ja pakko myöntää, ettei siellä on kuitenkin melko vähän nähtävää jotain kivaa arkkitehtuuria lukuunottamatta. Oli kuitenkin kiva kulkea ensimmäistä kertaa Puolan kaduilla ja lauantaiaamun kaupunkikierroksella kuulla mainintoja hissasta tutuiksi tulleista tapahtumista, kuten kristalliyöstä.

Szczecinin istunto oli lisäksi mun eka EYP-istunto Suomen ulkopuolella (mistä mun onkin kiitettävä kouluani matkakustannuksien ja istunnon osallistumismaksun maksamisesta). Siinä näki selkeästi, miten ulkomaalaiset istunnot eroaa suomalaisista: kaikki oli vähän rennompaa Puolassa – niin aikataulut kuin myös esimerkiksi säännöt.

Aivan erikseen mun on mainittava mun ihana komitea DROI, eli pidemmin sanottuna Committee on Human Rights. Meitä oli komiteassa yhteensä kymmenen delegaattia ja ihana Chairperson Arda, Turkista. Musta tuntuu, ettei mulla oo ollut niin ihanaa komiteaa vielä koskaan, mut toisaalta sanoin aivan samaa myös viime istunnon jälkeen.. Mut joka tapauksessa, DROI oli paras ja oon tosi ylpee siitä, että meijän komitea meni läpi eikä tullut muiden komiteoiden tyrmäämäksi viimeisen päivän General Assembly'ssa. 

Suora lainaus meijän komitean aiheesta tiivistettynä: 

"The dire situation in growing Syrian refugee camps in Turkey, Jordan, and Lebanon leaves the inhabitants in inhumane living conditions. How can the EU improve the human rights situation for refugees in those camps?"

En malta oottaa mun tulevia EYP-istuntoja, sillä mä todellakin aion jatkaa tätä. Siihen kuuluu paljon väsymystä, keskiverroin hämmennystä ja vähän turhautumista, mut siihen kaikkeen vaan jää täydellisesti koukkuun jollain masokistisella tavalla. EYP on loppujen lopuksi älyttömän hauskaa ja sen kautta tutustuu niin moniin ihaniin ihmisiin. Mun on pakko tehdä jossain vaiheessa kokonainen postaus, jonka pyhitän EYP:lle (ja sen ylistämiselle), jotta saisin selitettyä kunnolla, millaisesta toiminnasta siinä oikeastaan on kyse.

Neljä vesileimallista kuvaa ei ole mun ottamia. Suuri kiitos Szczecinin istunnon Media Teamille, joka virallisesti otti istunnossa kuvia.

"animekaapista ulos" – yukicon 3.0

Viime viikonlopun vietin Helsingissä vähän eri tunnelmissa kuin mitä sitä edeltävä viikko oli ollut wanhojentanssien merkeissä. Kummallakin viikolla jouduin heräämään aikaisemmin kuin mitä olisin halunnut meikatakseni ja saadakseni vaatteet päälle. Nyt kyseessä ei (onneksi) kuitenkaan ollut valtava wanhojentanssimekko.

Mun kaverit Popsu ja Ella piti viikonloppuna mahtavan luennon nimellä Animekaapista ulos, mitä taidan itsekin parhaillaan tehdä tän blogin osalta tätä nimenomaista postausta kirjoittaessani. Totta puhuakseni uskallan väittää, etten oo irl ollut missään "kaapissa" mun harrastuksen kanssa jo pitkään aikaan. Oon harrastanut cosplayta vapaa-ajallani jo useamman vuoden, mangaa ei tuu luettua enää niin paljoa kuin yläasteaikoina, mutta animen katsojakuntaan lukeudun vieläkin. Kaikki mun kaverit tietää mun harrastuksesta, enkä enää häpeä mun sitä, vaikka joskus niin teinkin. Miksikö tein niin? No koska kaikkihan nyt tietävät, että anime on joko a) tissejä ja lonkeropornoa tai b) pokémoneja tai muita lapsille tarkoitettuja piirrettyjä. 

Ei sentään (Jeesus siunatkoon), mutta stigma on valitettavasti luonut monelle ihmiselle juuri tuollaisen kuvan kyseisestä harrastuksesta. En piilottele mun harrastusta, mutta en todellakaan myöskään kerro heti ensimmäiseksi uudelle tuttavalle, että katson animea ja harrastan cosplayta. En halua, että mut nähdään nolona no-lifena, joka vaan tuijottaa ruutua yksin kotonaan 24/7 tai leikkii jotain pokémoneja pihalla. Se ei oo todellakaan, mitä mä teen. Popsu ja Ella käsitteli tätä kaikkea luennossaan sekä selosti tosi hyvin, kuinka ihmiset näkee usein tän harrastuksen vain stereotypioina, eikä käsitä, että anime on vain yksi mediamuoto muiden joukossa. Se voi kertoa todella syvällisiäkin tarinoita ja on paljon monipuolisempaa kuin esimerkiksi Disneyn piirretyt, jotka eivät voi rikkoa samalla tavalla rajoja, sillä niiden kohdeyleisö on nimenomaan koko perhe pienet lapset mukaanlukien.

Mä toivon, että suurempi osa ihmisiä alkaisi nähdä tän harrastuksen avarammin ja todenmukaisemmin. Kaikki anime ei oo Narutoa tai Pokémonia.  Suurin osa meistä ei hyppele ulkona kuin pieni 12-vuotias My Little Pony -fani teeskennellen olevansa söpö poni, 

Ja ei – se, että tulin nyt blogissakin niin sanotusta "animekaapista" ulos, ei tarkoita, että täyttäisin sen nyt japanilaisjutuilla, alkaisin kirjoittaa vain jutuista, jotka on "kawaii~" tai, en ees tiedä... Tulisin vetämään koulun opiskelijakunnan hallituksen kokousta pörröiset kissankorvat päässä. Ei. Hyi saasta.

Sanat "mä tykkään animesta" tai "mä harrastan cosplayta" mun suusta ei tosiaan tarkoita tota. Mun sanomina ne yksinkertaisesti tarkoittaa, että tykkään animesta (ei että katselen jotain Narutoa pimeessä huoneessa all day every day) ja musta on ihan hauska ommella ja tehdä asuja hahmoista joista tykkään, näyttää mun aikaansaannokseni muille sekä tutustua ihmisiin, joilla on samoja mielenkiinnonkohteita ja viettää aikaa niiden kanssa. (Joskus cosplay sekoitetaan myös larppaamiseen. En larppaa.)

Joten tässä mä tuun blogi-animekaapista ulos ja kehotan kaikkia muitakin olemaan avoimia sen kanssa, mistä tykkää – mitä tahansa se nyt onkaan.
Viikonloppu oli mulle tosi kiva: Cossasin ekana päivänä Chiaki Nanamia pelistä Super Danganronpa 2 (pelin eka osa Danganronpa tuli just muutama päivä sitten Steamiin ja ootan samaa kakkososalle, kun ei PSP:tä löydy :c ) ja tokana päivänä olin Kuroo Tetsurou animesta/mangasta Haikyuu!!, koska lentopallopojat on rakkaus <3 Porukalla oli tosi upeita asuja, ja näin niin vanhoja kavereita kuin  myös pääsin juttelemaan uusille ihmisille. Sorruin myös ostamaan halvalla Sailor Moon mangaa, koska se oli 5-vuotiaan Jossun lempi tv-ohjelma. Sailor Moon on kirjaimellisesti mun lapsuus ja saa aina niin ihanat nostalgiat aikaan..

Coni tuli, coni meni ja perjantaina mulla onkin suuntana Puola ja Szczecinissä järjestettävä Euroopan nuorten parlamentin istunto, johon mut on valittu mukaan. Sitä odotellessa!

*   *   *

Niin ja käykää tsekkaamassa, kuin hienoja asuja porukalla oli Masokistin videosta painamalla allaolevaa kuvaa innokkaasta Tsukishimasta (Masokisti) ja Kim Possiblesta (Popsu).

wanhat 2016

Oon jo aikoja sitten huomannut, kuinka vähän aikaa yksittäiset tapahtumat elämässä kestääkään. Tapahtuman merkityksen suuruudella ei oo mitään vaikutusta sen varsinaiseen kestoon – aika ei todellakaan pysähdy, eikä edes hidasta tahtiaan. Olipa kyseessä aivan tavallinen koulupäivä tai jokin suuri, kauan odotettu juhla, ne voivat kestää täsmälleen saman verran, ja niitä seuraa päivä, jolloin kaikki on takanapäin.

Mulla on nyt vähän samanlainen fiilis wanhoista. Se on aina ollut tapahtuma, josta puhuttiin tulevassa aikamuodossa: "Sitten, kun mä tanssin wanhat...", "Toivon, että mun wanhojen päivänä..." jne.

Nyt ne on kuitenkin ohi. Ne meni, eikä niitä tule uudestaan. Mun on aina jälkeenpäin vähän vaikea kunnolla sisäistää tällaista. Jotain vaan valmistelee ja suunnittelee niin monta päivää, viikkoa – jopa kuukautta – ja sitten se on ohi parissa päivässä. Nautin jopa joulun odotuksestakin vähintään saman verran kuin itse joulusta, sillä siinä itse odottamisen fiiliksessä on niin paljon kaikkea. Jouluna taas se juhla on juuri nyt ja parin päivän päästä ei enää ookaan sitä lähestyvää joulua, jota odotella, ennen kuin vuoden päästä.

Mun wanhat on kuitenkin nyt tanssittu, eikä vuoden päästä tule uusia tansseja samalla tavalla kuin joulujen tapauksessa. 

En tosiaan sano, että mua harmittaa. Enää ei tarvitse stressata, ehtiikö oppia tanssit, astuuko joku mekon päälle tanssien aikana tai ehtivätkö tilaamat korut saapua ajoissa. Pientä haikeutta siinä kuitenkin on. Ei enää harkkoja eikä sen hetken odotusta, että pääsee noinkin nättinä kouluun.

Oon kuitenkin tyytyväinen siihen, miten kaikki meni. Mekko tippuili ekana päivänä välillä pahastikin päältä ja tokankin päivän lopussa toinen olkaimista, jotka yön aikana kiinnitettiin, meni rikki. Sen voin kuitenkin sanoa, etten tosiaan tule muistamaan noita asioita vuosien päästä tansseja muistellessani. Mä näytin just siltä, miltä halusinkin, ja ennen kaikkea mulla oli hauskaa. Oon onnellinen siitä, että ehdin viime hetkillä saada itelleni parin ja että lukiossa on mahdollisuus tällaiseen ihanaan tilaisuuteen. 

Tästä on hyvä aloittaa viimeinen lukiovuosi.

✧˖°♡

Mulla ei oo aikoihin ollut näin rentoa viikkoa. Ehkä se johtuu siitä, että luin hissan ylppäreihin ainoostaan yhtenä päivänä koko viikon aikana. Kuumotus on kova, mut nyt ymmärrän, kuin vaikeeta se lukemisen aloittaminen voi olla. Kyselin kavereilta, monestiko kirjat tuli luettua, ja vastauksena on usein: kerran. Loppu on sitten muuta kertausta. Ehkä mä vaan jännitän liikaa, mut musta tuntuu, ettei mulle millään riitä kurssikirjojen lukeminen kerran. Onneks aikaa on sentään päälle kuukausi...

Viikonloppuna sain ajatukset irti pienestä yo-paniikista parempaakin paremmin, kun pääsin taas Jyväskylään viettämään ystävänpäiväviikonloppua Oprin kaa. Ei, me ei katottu surullisia itkuleffoja (katottiin jotain parempaa tai paskempaa) eikä valitettu someen, kun ystävänpäivälle ei ollut treffejä. Lähinnä keskusteltiin siitä, miten ihmiset oikein jaksaa tehä ystävänpäivästä niin ison jutun. Eikä läheskään niin paljoa ne seurustelevat parit kuin ne sinkut. Facebook ryöppysi ihmisten tykkäämiä ja jakamia juttuja, kuinka yhtäkkiä ollaan niin yksin, eikä kukaan tykkää ja taas yksi vuosi ilman suhdetta ja blaa blaa blaa (siihen vielä niitä minion-kuvia päälle).

Mä en vaan käsitä, miks siitä on tehtävä niin iso juttu. Ei Suomessa markkinoida ystävänpäivää edes niin paljoa kuin esim. Jenkkilässä, etenkään samanlaisena parisuhdejuhlana. Kyllä sitä on sinkku muulloinkin kuin ystävänpäivänä. Kyllä ne muut seurustelee ja tekee kaikkea yhdessä muinakin päivinä kuin sinä maagisena 14.2.:ta. Joka päivä monilla ihmisillä tässä maailmassa on myös häitä, mutta harva vetää siitä syytä valittaa, kuinka ei ole vieläkään naimisissa ja nyt harmittaa, että naapurin pariskunta saa juhlia, mutta itse ei.

Ei ystävänpäivä velvoita tekemään mitään erikoista. Juhlapäiviä ei ole pakko juhlia, vaikka muut niin tekiskin. Joo, itellä oli aivan mahtava viikonloppu, kun pääsin chillaamaan yhen mun parhaista kavereista luo, kattoo sarjoja, puhumaan sen kanssa kaikesta, pelaamaan, kokkaamaan ja sekoittelemaan omia drinkkejä raparperilikööristä (5/5 suosittelen), mut jos Popsulla olis ollut muuta menoa, ei se ois saanu mua mitenkään musertumaan. Olisin luultavasti chillannu kotona. Se olis ollut tavallinen sunnuntai mulle, ehkä jonkin suklaapatukan olisin voinut vetästä. Mut en usko, että siitä niin isoa diiliä itelle tulis.

Anyways – mulla oli aivan mahtava viikonloppu ja muutenkin kaikki menee tällä hetkellä hyvin (Lykin Amoripalvelu sai suosiota). Toivon nyt kuitenkin, et mahollisimman monella muullakin kaikki on jees. Ja jos jotakuta ensi vuonna alkaa harmittaa se, kuinka jäi vaille seuraa ystävänpäivänä, muistakaa, ettei se oo sen suurempi velvollisuus kuin jonkun Suomen pelaaman jääkiekko-ottelun tai Euroviisujen seuraaminenkaan. Ei kaikki tee sitä, vaikka moni saattaakin.

Se ei oo todellakaan pakko ja hyvä niin.