wanhat 2016

Oon jo aikoja sitten huomannut, kuinka vähän aikaa yksittäiset tapahtumat elämässä kestääkään. Tapahtuman merkityksen suuruudella ei oo mitään vaikutusta sen varsinaiseen kestoon – aika ei todellakaan pysähdy, eikä edes hidasta tahtiaan. Olipa kyseessä aivan tavallinen koulupäivä tai jokin suuri, kauan odotettu juhla, ne voivat kestää täsmälleen saman verran, ja niitä seuraa päivä, jolloin kaikki on takanapäin.

Mulla on nyt vähän samanlainen fiilis wanhoista. Se on aina ollut tapahtuma, josta puhuttiin tulevassa aikamuodossa: "Sitten, kun mä tanssin wanhat...", "Toivon, että mun wanhojen päivänä..." jne.

Nyt ne on kuitenkin ohi. Ne meni, eikä niitä tule uudestaan. Mun on aina jälkeenpäin vähän vaikea kunnolla sisäistää tällaista. Jotain vaan valmistelee ja suunnittelee niin monta päivää, viikkoa – jopa kuukautta – ja sitten se on ohi parissa päivässä. Nautin jopa joulun odotuksestakin vähintään saman verran kuin itse joulusta, sillä siinä itse odottamisen fiiliksessä on niin paljon kaikkea. Jouluna taas se juhla on juuri nyt ja parin päivän päästä ei enää ookaan sitä lähestyvää joulua, jota odotella, ennen kuin vuoden päästä.

Mun wanhat on kuitenkin nyt tanssittu, eikä vuoden päästä tule uusia tansseja samalla tavalla kuin joulujen tapauksessa. 

En tosiaan sano, että mua harmittaa. Enää ei tarvitse stressata, ehtiikö oppia tanssit, astuuko joku mekon päälle tanssien aikana tai ehtivätkö tilaamat korut saapua ajoissa. Pientä haikeutta siinä kuitenkin on. Ei enää harkkoja eikä sen hetken odotusta, että pääsee noinkin nättinä kouluun.

Oon kuitenkin tyytyväinen siihen, miten kaikki meni. Mekko tippuili ekana päivänä välillä pahastikin päältä ja tokankin päivän lopussa toinen olkaimista, jotka yön aikana kiinnitettiin, meni rikki. Sen voin kuitenkin sanoa, etten tosiaan tule muistamaan noita asioita vuosien päästä tansseja muistellessani. Mä näytin just siltä, miltä halusinkin, ja ennen kaikkea mulla oli hauskaa. Oon onnellinen siitä, että ehdin viime hetkillä saada itelleni parin ja että lukiossa on mahdollisuus tällaiseen ihanaan tilaisuuteen. 

Tästä on hyvä aloittaa viimeinen lukiovuosi.

✧˖°♡

Mulla ei oo aikoihin ollut näin rentoa viikkoa. Ehkä se johtuu siitä, että luin hissan ylppäreihin ainoostaan yhtenä päivänä koko viikon aikana. Kuumotus on kova, mut nyt ymmärrän, kuin vaikeeta se lukemisen aloittaminen voi olla. Kyselin kavereilta, monestiko kirjat tuli luettua, ja vastauksena on usein: kerran. Loppu on sitten muuta kertausta. Ehkä mä vaan jännitän liikaa, mut musta tuntuu, ettei mulle millään riitä kurssikirjojen lukeminen kerran. Onneks aikaa on sentään päälle kuukausi...

Viikonloppuna sain ajatukset irti pienestä yo-paniikista parempaakin paremmin, kun pääsin taas Jyväskylään viettämään ystävänpäiväviikonloppua Oprin kaa. Ei, me ei katottu surullisia itkuleffoja (katottiin jotain parempaa tai paskempaa) eikä valitettu someen, kun ystävänpäivälle ei ollut treffejä. Lähinnä keskusteltiin siitä, miten ihmiset oikein jaksaa tehä ystävänpäivästä niin ison jutun. Eikä läheskään niin paljoa ne seurustelevat parit kuin ne sinkut. Facebook ryöppysi ihmisten tykkäämiä ja jakamia juttuja, kuinka yhtäkkiä ollaan niin yksin, eikä kukaan tykkää ja taas yksi vuosi ilman suhdetta ja blaa blaa blaa (siihen vielä niitä minion-kuvia päälle).

Mä en vaan käsitä, miks siitä on tehtävä niin iso juttu. Ei Suomessa markkinoida ystävänpäivää edes niin paljoa kuin esim. Jenkkilässä, etenkään samanlaisena parisuhdejuhlana. Kyllä sitä on sinkku muulloinkin kuin ystävänpäivänä. Kyllä ne muut seurustelee ja tekee kaikkea yhdessä muinakin päivinä kuin sinä maagisena 14.2.:ta. Joka päivä monilla ihmisillä tässä maailmassa on myös häitä, mutta harva vetää siitä syytä valittaa, kuinka ei ole vieläkään naimisissa ja nyt harmittaa, että naapurin pariskunta saa juhlia, mutta itse ei.

Ei ystävänpäivä velvoita tekemään mitään erikoista. Juhlapäiviä ei ole pakko juhlia, vaikka muut niin tekiskin. Joo, itellä oli aivan mahtava viikonloppu, kun pääsin chillaamaan yhen mun parhaista kavereista luo, kattoo sarjoja, puhumaan sen kanssa kaikesta, pelaamaan, kokkaamaan ja sekoittelemaan omia drinkkejä raparperilikööristä (5/5 suosittelen), mut jos Popsulla olis ollut muuta menoa, ei se ois saanu mua mitenkään musertumaan. Olisin luultavasti chillannu kotona. Se olis ollut tavallinen sunnuntai mulle, ehkä jonkin suklaapatukan olisin voinut vetästä. Mut en usko, että siitä niin isoa diiliä itelle tulis.

Anyways – mulla oli aivan mahtava viikonloppu ja muutenkin kaikki menee tällä hetkellä hyvin (Lykin Amoripalvelu sai suosiota). Toivon nyt kuitenkin, et mahollisimman monella muullakin kaikki on jees. Ja jos jotakuta ensi vuonna alkaa harmittaa se, kuinka jäi vaille seuraa ystävänpäivänä, muistakaa, ettei se oo sen suurempi velvollisuus kuin jonkun Suomen pelaaman jääkiekko-ottelun tai Euroviisujen seuraaminenkaan. Ei kaikki tee sitä, vaikka moni saattaakin.

Se ei oo todellakaan pakko ja hyvä niin.

amoriviikko

Tänään siis mun koeviikko vihdoin päättyi ja sain tehtyä viimeisen ruotsin kokeen toivottavasti ikinä (se ei oo koskaan ollut mun vahvimpia kieliä).

Tänään oli myös päivä, kun käynnistettiin hallituksen kanssa meidän ystävänpäiväprojekti. Siitä asti, kun musta tuli pj, oon oikeesti halunnut, että mun kausi jäis nuorempien hallituslaisten mieleen positiivisesti. Sen oikeesti huomaa, miten eri puheenjohtajien kaudet eroaa toisistaan. Nikon kausi oli ihan erilainen kuin Even kausi, ja mun tavoitteena on jättää myös Josefinan kausi muiden mieliin.

Niinpä me päätettiin käynnistää projekti, jossa ihmiset saa lähettää vaikka nimettömänä tai nimen kanssa ah  niin romanttisen rakkaudentunnustuksensa sille coolille senpaille, jolle ei muuten uskalla sanoa mitään. Boksi välittää myös vähemmän romanttiset ystävänpäiväterkut kavereille, intohimoiset viestit omalle mussukalle tai vaikka insideläpät. Väliäkö sillä. Pointtina on jättää viesti koulun Amorien toimitettavaksi. <3 Meillä kun ei ole hienoja kenkäbokseja, joihin stereotypioiden mukaan kaikki japanilaiset rakkausviestinsä tunkee.

Jätettiin varapuheenjohtajan kanssa aamulla kiltisti tussikin, jota porukka sais käyttää, mut loppupäivästä sekin oli jo kadonnut jonnekin. Ei ne lukiolaiset loppujen lopuksi paljoa peruskoululaisista eroo.

Muutoin oon ottanut chillimmin, sillä siitä tosiaan on aikaa, kun mulla viimeksi on ollut aikaa piirtää ja pelata. Nuudelit kelpasivat juhlaruuaksi koeviikon päättymisen merkiks.

blogi ja minä

Blogin nimi sai alkunsa siitä, epätoivoisesti yritin laskea sängyssä matikantehtäviä koetta edeltävänä päivänä ja kadotin mun ainoan pyyhekumin taas kerran lakanoiden ja peiton sekaan. Ehdin kirota mun elämän, mut löysin kumin about puolessa minuutissa. Ärsytti silti ja päätin nimetä tän blogin kantavalla nimellä Yhden pyyhekumin omistamisen tuska ja muita kertomuksia mun omaelämänkerran, jota en koskaan tulis kirjoittamaan. Nimi alkoi kuulostaa mun mielestä yllättävän kivalta ja lupasin itelleni, että siksi myös nimeäisin blogin.

Halu blogin luomiseen lähti siitä, kun hain tulevaksi kesäksi nuorisovaihtoon. Lisäks tajusin, että teenhän mä nuorisovaihdon lisäksi muutakin kuin "en mitään" ja mulla saattaa jopa olla kirjoitettavaa. Viimeinen asia, joka sai mut tekemään päätöksen, oli oman järkkärin hankkiminen (it was about time gdi).

Joten tässä sitä ollaan: blogi luotuna ja ensimmäinen postaus tekeillä.

Tosiaan, oon Josefina. Käyn lukiota, oon 18 ja harrastan vähän sitä mitä sattuu (kaiken luetteleminen veisi ihan liikaa aikaa). Joinain päivinä tykkään olla laiska ja pelata ds-pelejä peiton alla. Toisina oon vähän aktiivisempi, toimin koulun opiskelijakunnan puheenjohtajana ja osallistun innolla Euroopan nuorten parlamentin (EYP) istuntoihin.

Ja näistä lähtökohdista on siis tarkoitus aloittaa blogin ylläpito.